Todellisuuden märkä hansikas kasvoilla - ajatuksia avusta ja anteeksiannosta

Hiljaa nukkuu luonto

Pumpulissa pehmoisessa

Kylmässä peitteessä sähdehtivässä

Sininen ilma niin kuulas ja kirkas

Lepää metsän ja järven yllä

Hiljaisuus niin rauhallinen

Silti kovin odottavainen

Jostain kuulen narahduksen

Lumi paljastaa tassutuksen

Kohta hiljaisuuden täyttää

Laulu kaunis ja surullinen

Kuono kuuhun kohoaa

Metsässä ääni kaikua saa

Laulu suden hiljaisen

Laulu kauniin kaipauksen

- Ulla - 

On kulunut pitkä aika siitä, kun viimeksi kirjoitin mitään. Olen nauttinut suuresti lumentulosta ja pakkasesta. Tai nautin sen minkä ehdin, sillä kas kummaa, lumi suli ja pakkanen kääntyi plussaksi. Kaikki, mitä rakastan talvessa katosi ja jäljelle jäi se ainoa, mitä Suomen ilmastossa vihaan – kylmän kostean kolea loska ja pimeys. Hyi!

Oma mielialakin hiipui sitä mukaa, kun lumi maasta katosi. Olen niitä ihmisiä, joiden mieliala on hyvin vahvasti sidoksissa ilmastoon ja valon määrään. Hauskaa tässä on se, että alkusyksystä saan aina kovan käsityövimman, lähempänä talvea on hyvä jos jaksan pyykkiä pestä ja pitää kodin elämiskelpoisena. Talvi kun tulee, virkistyn taas neulomaan ja virkkaamaan ja kirjoittamaan. Keväällä hypin jo rakentamassani pilvilinnassa hyvinkin hurmautuneena aurinkoon. Kun kesä saapuu, alan hieman tasoittua – olla normaali. Sitten saapuu syksy hitaasti ja salakavalasti hiipien. Syksy pukee ylleen ruskan valeasun ja tuo kauniin kuulaat syyspäivät, jolloin aurinko vielä pilkottaa. Sitten yhtäkkiä, ennen kuin ehdit varautua, syksyn väriloisto on poissa ja jäljelle jää kylmän kolea harmaus. Pilvilinnoista pudotaan maanpinnalle kolisten ja todellisuus lyö kasvoihin märällä hansikkaalla.

Maailmalla alkaa sattua ja tapahtua ja mietit, missä silmäsi ovat olleet, miksi et ole nähnyt ja mitä järkeä millään on, kun ihmisiä kuolee ripuliin, nälkään kylmään, luonnonkatastrofeihin, kidutukseen, vankeuteen, veljen käden kautta, lapsen käden kautta…. Eikä pahin ole suinkaan kuolema - tajuat jälleen, että ihmisiä elää järkyttävissä olosuhteissa, että, ne kenellä olisi rahaa ja valtaa auttaa, eivät tee mitään. Ettet itsekään tee mitään, sillä totuus sattuu, sillä olet sitä mieltä, ettei sinun yrityksesi mitään muuta. Olet vain yksi ihminen. Olet vain yksi ääni.

Mitä sinä muka voisit tehdä?

Voisit laittaa rahaa hyväntekeväisyyteen. Mille järjestölle? Sille, jonka keräysrahoista suurin osa menee sinne, missä apua eniten kaivataan. Voit kerätä vaatekaappisi ja kellarisi kätköistä tavarat ja koltut, mitä et enää tarvitse ja viedä ne esimerkiksi Fidan lähetystorille tai johonkin vastaavaan kohteeseen. Voit ostaa joululahjaksi toisenlaisen lahjan. Voit kirjoittaa adresseja ja äänestää. Voit tehdä kestäviä valintoja ostoksillasi. Voit auttaa mummon kadun yli tai ilmoittautua vapaaehtoistyöntekijäksi vastaanottokeskukseen, tukihenkilöksi nuorelle, juttelukaveriksi vanhukselle. Lista on rajaton, senkun otat ja valitset. Avuntarvitsijoita on  kaikkialla. Silti se tärkein meinaa unohtua – anteeksianto.

Anteeksiantaminen toisille saattaa olla helpompaa, kuin anteeksiantaminen itselle. Itseä on hyvä ja helppo syyttää (ainakin minä osaan tämän) kaikista vastoinkäymisistä. Olisi hyvä ihan ensimmäisenä katsoa itseään peiliin ja sanoa: ”Annan sinulle anteeksi sen, että olet epätäydellinen, ettet voi tietää kaikkea etkä tehdä kaikkea. Annan sinulle anteeksi sen, että tarvitset myös muita ja että olet ihmisten tapaan itsekäs.” Vasta sitten on hyvä lähteä laajentamaan anteeksiantamista omiin läheisiin. Ei niin, että annat sinua kohtaan väärin tehneille ensin anteeksi. Ei. Siinä ei olisi mitään järkeä, sillä ensin sinun pitää kokea, miltä tuntuu saada anteeksi. Sinun pitää nöyrtyä ja niellä ylpeytesi. Mennä sen ihmisen luo, jota olet loukannut ja sanoa että olet pahoillasi – sillä melko varmasti olet pahoillasi, harva ihminen nauttii muiden loukkaamisesta.  Kun sitten tuo ihminen antaa sinulle anteeksi, huomaat kuinka huojentunut olo siitä tulee. Saatat jopa vähän itkeä helpotuksesta. Enää ei tarvitse sulkea omantunnon kolkutukselle korvia – nyt voit avata oven ja sanoa ”Astu peremmälle, täällä on siistiä.”

Kun olet käynyt läpi ne ihmiset, joita olet loukannut – yksi kerrallaan. On sen vaikeimman asian vuoro. Nyt on aika antaa anteeksi niille, jotka ovat sinua loukanneet ja tehneet sinulle pahaa. Se ei olekaan ihan helppo juttu. Voitko antaa anteeksi hyväksymättä tekoja? Voitko hyväksyä ne teot? Vai onko kyse suuremmasta asiasta, kuin hyväksyntä? Onko kyse siitä, että päästät irti vanhasta, jotta voit jatkaa omaa elämääsi kevein mielin? Onko vihanpito ja katkeruus koskaan kannattavaa? Mitä tehdä silloin, kun joku ihminen on tehnyt sinulle tai läheisellesi jotain todella kamalaa? Kuinka sellaisen voi antaa anteeksi? Onko kaikkea edes tarpeen antaa anteeksi?

En tiedä vastausta tähän. Haluaisin sanoa, että aina on hyvä antaa anteeksi, että kaikki ihmiset ansaitsevat anteeksiannon. Mutta en tiedä. 

Nämä ihmiset tietävät:

Voices of Reconciliation - Sovituksen äänet 

Anteeksianto - se on kaunis ihme