Todellisuuden märkä hansikas kasvoilla - ajatuksia avusta ja anteeksiannosta

Hiljaa nukkuu luonto

Pumpulissa pehmoisessa

Kylmässä peitteessä sähdehtivässä

Sininen ilma niin kuulas ja kirkas

Lepää metsän ja järven yllä

Hiljaisuus niin rauhallinen

Silti kovin odottavainen

Jostain kuulen narahduksen

Lumi paljastaa tassutuksen

Kohta hiljaisuuden täyttää

Laulu kaunis ja surullinen

Kuono kuuhun kohoaa

Metsässä ääni kaikua saa

Laulu suden hiljaisen

Laulu kauniin kaipauksen

- Ulla - 

On kulunut pitkä aika siitä, kun viimeksi kirjoitin mitään. Olen nauttinut suuresti lumentulosta ja pakkasesta. Tai nautin sen minkä ehdin, sillä kas kummaa, lumi suli ja pakkanen kääntyi plussaksi. Kaikki, mitä rakastan talvessa katosi ja jäljelle jäi se ainoa, mitä Suomen ilmastossa vihaan – kylmän kostean kolea loska ja pimeys. Hyi!

Oma mielialakin hiipui sitä mukaa, kun lumi maasta katosi. Olen niitä ihmisiä, joiden mieliala on hyvin vahvasti sidoksissa ilmastoon ja valon määrään. Hauskaa tässä on se, että alkusyksystä saan aina kovan käsityövimman, lähempänä talvea on hyvä jos jaksan pyykkiä pestä ja pitää kodin elämiskelpoisena. Talvi kun tulee, virkistyn taas neulomaan ja virkkaamaan ja kirjoittamaan. Keväällä hypin jo rakentamassani pilvilinnassa hyvinkin hurmautuneena aurinkoon. Kun kesä saapuu, alan hieman tasoittua – olla normaali. Sitten saapuu syksy hitaasti ja salakavalasti hiipien. Syksy pukee ylleen ruskan valeasun ja tuo kauniin kuulaat syyspäivät, jolloin aurinko vielä pilkottaa. Sitten yhtäkkiä, ennen kuin ehdit varautua, syksyn väriloisto on poissa ja jäljelle jää kylmän kolea harmaus. Pilvilinnoista pudotaan maanpinnalle kolisten ja todellisuus lyö kasvoihin märällä hansikkaalla.

Maailmalla alkaa sattua ja tapahtua ja mietit, missä silmäsi ovat olleet, miksi et ole nähnyt ja mitä järkeä millään on, kun ihmisiä kuolee ripuliin, nälkään kylmään, luonnonkatastrofeihin, kidutukseen, vankeuteen, veljen käden kautta, lapsen käden kautta…. Eikä pahin ole suinkaan kuolema - tajuat jälleen, että ihmisiä elää järkyttävissä olosuhteissa, että, ne kenellä olisi rahaa ja valtaa auttaa, eivät tee mitään. Ettet itsekään tee mitään, sillä totuus sattuu, sillä olet sitä mieltä, ettei sinun yrityksesi mitään muuta. Olet vain yksi ihminen. Olet vain yksi ääni.

Mitä sinä muka voisit tehdä?

Voisit laittaa rahaa hyväntekeväisyyteen. Mille järjestölle? Sille, jonka keräysrahoista suurin osa menee sinne, missä apua eniten kaivataan. Voit kerätä vaatekaappisi ja kellarisi kätköistä tavarat ja koltut, mitä et enää tarvitse ja viedä ne esimerkiksi Fidan lähetystorille tai johonkin vastaavaan kohteeseen. Voit ostaa joululahjaksi toisenlaisen lahjan. Voit kirjoittaa adresseja ja äänestää. Voit tehdä kestäviä valintoja ostoksillasi. Voit auttaa mummon kadun yli tai ilmoittautua vapaaehtoistyöntekijäksi vastaanottokeskukseen, tukihenkilöksi nuorelle, juttelukaveriksi vanhukselle. Lista on rajaton, senkun otat ja valitset. Avuntarvitsijoita on  kaikkialla. Silti se tärkein meinaa unohtua – anteeksianto.

Anteeksiantaminen toisille saattaa olla helpompaa, kuin anteeksiantaminen itselle. Itseä on hyvä ja helppo syyttää (ainakin minä osaan tämän) kaikista vastoinkäymisistä. Olisi hyvä ihan ensimmäisenä katsoa itseään peiliin ja sanoa: ”Annan sinulle anteeksi sen, että olet epätäydellinen, ettet voi tietää kaikkea etkä tehdä kaikkea. Annan sinulle anteeksi sen, että tarvitset myös muita ja että olet ihmisten tapaan itsekäs.” Vasta sitten on hyvä lähteä laajentamaan anteeksiantamista omiin läheisiin. Ei niin, että annat sinua kohtaan väärin tehneille ensin anteeksi. Ei. Siinä ei olisi mitään järkeä, sillä ensin sinun pitää kokea, miltä tuntuu saada anteeksi. Sinun pitää nöyrtyä ja niellä ylpeytesi. Mennä sen ihmisen luo, jota olet loukannut ja sanoa että olet pahoillasi – sillä melko varmasti olet pahoillasi, harva ihminen nauttii muiden loukkaamisesta.  Kun sitten tuo ihminen antaa sinulle anteeksi, huomaat kuinka huojentunut olo siitä tulee. Saatat jopa vähän itkeä helpotuksesta. Enää ei tarvitse sulkea omantunnon kolkutukselle korvia – nyt voit avata oven ja sanoa ”Astu peremmälle, täällä on siistiä.”

Kun olet käynyt läpi ne ihmiset, joita olet loukannut – yksi kerrallaan. On sen vaikeimman asian vuoro. Nyt on aika antaa anteeksi niille, jotka ovat sinua loukanneet ja tehneet sinulle pahaa. Se ei olekaan ihan helppo juttu. Voitko antaa anteeksi hyväksymättä tekoja? Voitko hyväksyä ne teot? Vai onko kyse suuremmasta asiasta, kuin hyväksyntä? Onko kyse siitä, että päästät irti vanhasta, jotta voit jatkaa omaa elämääsi kevein mielin? Onko vihanpito ja katkeruus koskaan kannattavaa? Mitä tehdä silloin, kun joku ihminen on tehnyt sinulle tai läheisellesi jotain todella kamalaa? Kuinka sellaisen voi antaa anteeksi? Onko kaikkea edes tarpeen antaa anteeksi?

En tiedä vastausta tähän. Haluaisin sanoa, että aina on hyvä antaa anteeksi, että kaikki ihmiset ansaitsevat anteeksiannon. Mutta en tiedä. 

Nämä ihmiset tietävät:

Voices of Reconciliation - Sovituksen äänet 

Anteeksianto - se on kaunis ihme

Ajan virrassa

Valkoinen laulu

Valkoinen on aavistus,

siveltimen kuiskaus,

hauras huurre, höyhen hieno

pilvi hahtuvainen vieno.

Valkoinen on lupaus,

levollinen huokaus,

lumi viileä, ja tähdet,

sinä seikkailulle lähdet.

Valkoinen on puhtaus,

kirkas hellä odotus.

Joko väri tulla saa?

kohta loistaa koko maa

-Hannele Huovi-

Ei ole kauaakaan siitä, kun ulkona satoi vettä ja oli inhottavan harmaata ja koleaa. Pidän syksystä, mutta en loppusyksystä. Voisin jopa sanoa, että inhoan loppusyksyä. Inhoan sitä, kun lehdet ovat pudonneet, taivas on paksun harmaan pilvivaipan takana ja vettä tihuttaa. Joka paikka on mutainen ja ilma on kylmän kolea.  Oma mielikin muuttuu harmaaksi sään mukana. Ensimmäiset pakkaset tekevät ihmeitä. Vaikka lunta maassa ei olisikaan, niin pakkasen kuulaus ja kirkkaus jotenkin virkistää. Mieli alkaa virittyä tulevaan talveen ja ajatukset siirtyvät joulunodotukseen. Parasta tässä kaikessa on tietysti kirkas tähtitaivas – erityisesti Linnunrata.

Olen äärimmäisen surkea joulunlaittaja. Aloitan aina liian myöhään, enkä sitten kuitenkaan jaksa tehdä kaikkea, mitä ajattelin. Jälleen tänä vuonna minulla on suuret odotukset itseltä ja hienot suunnitelmat, kuinka kaiken toteutan – olenhan jouluihminen henkeen ja vereen. Luulin, että nyt ollaan jo tarpeeksi lähellä joulua, että voisin soittaa joululauluja – olin väärässä. Pitää kuulemma olla joulukuu jo ja mieluiten yli puolivälin… Kuitenkin on sopiva aika piparkakuille ja glögille.  Kaikelle on aikansa.

Joulua laitellessa aika menee nopeasti. Kaikkea ei ehdi, vaikka kuinka haluaisi, ja asiat jäävät puolitiehen. Vaadittavan joulustressin sitä itselle kuitenkin saa aikaan, joten tuleva joulu oikeanlaisine tunnelmineen on pelastettu.

Mihin se aika sitten katoaa? Päivässä on 24 tuntia, viikossa 7 päivää, tästä jouluaattoon on 3 viikkoa ja 6 päivää. Se on yhteensä 27 päivää eli 648 tuntia. Aikaahan on ihan hulluna – eikö?

Ei. Olet töissä 5 päivänä viikossa keskimäärin 8 tuntia päivässä, se tekee 40 tuntia viikossa töitä. Ottaen lukuun kaikki viikonloput ja itsenäisyyspäivän, ennen joulua olet töissä vielä 136 tuntia eli  17 päivää. Jäljellä on vielä 512 tuntia. Sinun pitää myös joka yö nukkua keskimäärin se 8 tuntia (minun ainakin). Eli taas 216 tuntia pois, jäljellä on enää 296 tuntia.  

Tuossahan on vielä vaikka kuinka aikaa – ajattelet. Väärin taas. Ihmisen pitää myös syödä.  Ja jos et syö kokoajan nouto – tai pikaruokaa, niin sinun pitää myös laittaa ruokaa. Jos oletamme, että käytät työpäivinä puolitoista tuntia ruoanlaittoon ja ruokailuun ja vapaapäivinä 2,5 tuntia. Se on yhteensä 48 tuntia, eli jäljellä on 248 tuntia joulunlaittoaikaa. Tietysti haluat myös välillä rentoutua, käydä suihkussa, katsoa elokuvaa, käydä ulkona, nähdä ystäviä, käydä WC:ssä ja harrastaa. Pointtini siis – aika häviää jonnekin.

Mikä se aika sitten on? Kellon viisarien tikitystä ja liikkumista eteenpäin. Aina eteenpäin. Albert Einstein sanoi, että aika on suhteellinen käsite – mitä ikinä se sitten tarkoittaakin. Joskus tuntuu, kuin aika lentäisi eteenpäin niin nopeasti, ettet itse tahdo pysyä mukana. Toisaalta taas aika matelee, eikä millään mene eteenpäin, vaikka kuinka tuijottaisit kelloa. Avaruudessa etäisyyksiä mitataan ajan, eikä kilometrien mukaan. Syy tähän on varmasti aika järkevä: avaruus on iso.  Lisäksi aika kulkee hitaampaa avaruudessa kuin maanpinnalla ja maailmankaikkeus on neliulotteinen (aika-avaruus) eikä kolmiulotteinen.

Tässä kohtaa minun pieni mieleni alkaa mennä tilttiin, kun yritän ymmärtää sitä, mikä aika on.  Yllättäen aika onkin jokin konkreettinen asia massoineen kaikkineen, joka venyy ja vanuu tarpeeksi suuren paineen alla ja tuntuu kulkevan ihan omia teitään noudattamatta sitä kaavaa, mihin tavallinen maallikko on tottunut. Yhtäkkiä tähtitaivas saa uuden merkityksen: sen takana ei olekaan enää vain pelkkiä tähtiä ja galagseja mustine aukkoineen ja pimeine materioineen. Ei. Siellä onkin matka menneisyyteen.  Tähtitaivas onkin ikkuna kaiken alkuun.

Kun katsot tähtitaivaalle, näet sen, minkälainen maailmankaikkeus oli 5-10 000 vuotta sitten. Jos katsot kaukoputkella, näet vieläkin kauemmas menneisyyteen. Aika on siis suhteellinen käsite ja jouluaattoon on 648 tuntia.

Nyt sataa lunta.

Lisää ajasta:

Time dilation

Mikä aika on?

Kolmannen kulttuurin kasvatti

Minä löysin mutalammikon,
Hosaina, Etiopia 1987

Nyt kun olen päässyt sanomaan sanottavani erinäisistä itseäni tympivistä asioista, on taas aika jatkaa eteenpäin. Aika kirjoittaa jostain muusta. En tiedä löytyykö tähän juttuun runoa. Ehkä runous löytyy itse asiasta.

Tiedäthän, kun olit lapsi, näit maailman erilailla. Asiat ympärilläsi jättivät sinuun muistoja. Muistot ovat nyt valokuvia menneestä. Hajuja jostain tutusta. Makuja. Varsinkin lapsuuden tuoksut ja maut täyttävät rintasi jollain tunteella. Se tunne voi olla turvallisuus, onni, ilo; tai se voi olla pelko, turvattomuus, kauhu. Nuo tunteet ovat outoja. Ne tulevat yllättäen ja varoittamatta. Ne säikäyttävät pahan kerran tai saavat onnen kyyneleet kohoamaan silmiisi. Kaikki jäänteitä siitä, miten näit maailman, kun olit lapsi.

Minä vartuin hyvin erilaisessa ympäristössä kuin useimmat. Minun kaltaisillani on nimi: Matkalaukkulapsi, kolmannen kulttuurin kasvatti. Meille koti on puna-musta-valkoinen seinäryijy, se tietty matto tai kukkaruukku. Se, joka aina kulki mukana, vaikka kaikki muu ympärillä muuttui. 

Minä juhlissa,
Hosaina, Etiopia 1996

Synnyin Suomessa, mutta opin puhumaan, kävelemään, juoksemaan ja kiipeämään Etiopiassa. Kun vanhempani olivat töissä, minua ja kolmea sisarustani hoiti etiopialainen lastenhoitaja. Lastenhoitajamme kanssa puhuimme tietysti amharaa, vanhempien kanssa suomea. Meidän kotikieleksemme kehittyi jonkinlainen suomi-amhara – sekamelska. Osasimme puhua sujuvasti kahta kieltä yhtä aikaa. 

Vartuin kulttuurissa, missä broilereita ei ollut. Missä kana ostettiin elävänä ja maito tuli suoraan lehmän utareesta. Kanan teurastaminen oli arkipäivää – itse asiassa, sitä oli hauska lapsena seurata. Se oli normaalia. Opin vasta Suomessa, että se oli väärin. Että liha ostettiin kaupasta kaasupakkauksiin käärittynä ja että se on broileri, ei kana.  Lehmä on lehmä ja nauta on lihaa.

Lihat siis ostimme Etiopiassa elävänä torilta. Ne pidettiin hengissä siihen asti, että niiden oli aika siirtyä vatsalaukkuihimme ja se siitä. Sitten meillä oli myös omat kanamme ja kukkomme Hemmo. Kanat olivat meillä munia varten ja Hemmo sitä varten, että kanat pysyisivät kasassa, eikä naapurin kukko niitä hurmaisi matkaansa. Oman kanani nimeä en jostain syystä muista, mutta veljeni ensimmäinen kana oli Irmeli. Irmeli kuoli nopeasti sen ostamisen jälkeen. Se oli huono kana ja mungo vei sen – tai sen sisälmykset. Löysimme Irmelin eräänä aamuna litteänä kuin lätty. En vieläkään tajua, miten se on tapahtunut, mutta siinä se makasi lättynä olkien päällä.  Meiltä löytyi myös kaksi lammasta, kaksi hevosta, kissa ja hetkellisesti koira.

Leikkipuumme Tuulirinteellä,
Hosaina, Etiopia 2012

Vartuin maailmassa, missä Jumalan olemassaolo oli itsestään selvää. Missä ei ollut neekereitä ja valkonaamoja - ihonvärin merkitys tuli minulle yllätyksenä jossain vaiheessa, en muista miten. Ennen pimeää piti tulla sisälle kotiin, sillä silloin hyenat lähtivät naureskellen koloistaan ja pimeän tullen oli oikeasti pimeää. Kouluun menimme hevosilla. Kävin ala-asteen kolmessa eri koulussa. Ensin aloitin Suomessa, jatkoin Etiopiassa ja lopetin Suomessa eri koulussa kuin aikaisemmin.

Muistoissani Suomi tuoksuu vastaleikatulle ruoholle ja maistuu ruisleivälle ja meetvurstille. Etiopia tuoksuu sypressille ja tomulle, mausteille ja lehmänlannalle, maistuu wotille ja paahdetuille jyville. Etiopiassa sai olla villi ja vapaa, Suomi kahlitsi. Tämä on minun lapsen muistoni.

Totuushan on se, että ihmiset kenen ympäröimänä vartuin Etiopiassa, olivat myös suomalaisia (suurimmaksi osaksi). Erona Suomen suomalaisiin oli se, että he olivat siellä töissä, he puhuivat amharaa, pitivät wotista ja heidän lapsensa olivat kolmannen kulttuurin kasvatteja. Heidän kotikielenään oli suomi-amhara - sekamelska, joten ymmärsimme toisiamme.  Suomessa ei enää ollut sitä verkostoa. Suomessa maissi oli maissi, eikä pok’olo; eikä kukaan ymmärtänyt, jos sanoin että kenkäni ovat tsikaiset. Puhuin oudosti, koska minulla ei ollut murretta - nykyään murteet tarttuvat puheeseeni hetkessä. Tunsin itseni ulkopuoliseksi. Etiopiassa olin faranji - ulkomaalainen. Torilla ihmiset tuijottivat ja tulivat koskemaan hiuksiani ja ihoani - ihan vain kokeillakseen, tuntuiko valkoinen iho samalta, kuin ruskea. Hiuksistani yksi kuuro etiopialainen sanoi, että ne olivat kuin räkä.

Minä Taitu-hotellissa
Addis Abeba, 2012

Sitä tarkoittaa juurettomuus: olet osa kahta kulttuuria, muttet kummankaan oma. Olet jotain siltä väliltä.
Olen kuitenkin alkanut oivaltaa jotain: ehkä emme olekaan juurettomia. Ehkä meillä on vain hieman erilaiset juuret - sellaiset, jotka levittäytyvät pitkin maan pintaa, eivätkä syvälle maahan. Meidät voi repiä juuriltamme ja istuttaa jonnekin muualle – kukoistamme ja kasvamme silti.

Vaikka menneisyyteni on tuonut tielleni monta kuoppaa ja olen pudonnut lukemattomia kertoja, en vaihtaisi sitä mihinkään. Ilman kokemaani en olisi minä. Ja minusta on ihan kiva olla minä – nyt kun alan vihdoin tajuta, kuka olen.

Lapsuuden muistot ovat ihania ja kamalia. Ne ovat osa meitä ja tekevät meistä omat itsemme - pidimme siitä tai emme.

Lopuksi toisen matkalaukkulapsen muisto. Yhdyn jokaiseen sanaan.

          

ETIOPIA

Sinä olet pala minussa,

Kokonaan et koskaan irrota.

Muistan sinut hädin tuskin nyt,

kuitenkin on jotain säilynyt.

Vaikka sinun kurjuutesi on

vakiaihe uutisotsikon

Muistan sinut toisenlaisena

Erilailla onnellisena

Vuoristoosi tuuli puhaltaa

Virvoittaen vedenkantajaa

Akaasia suojan tarjoaa

Aurinko kun hohtaa kuumuuttaan

Etiopia

Sinun kasvojesi uurteet syvenee

Sinun askeleesi vaivoin etenee

Käsissäsi toivo hupenee

Tulevaisuus pakenee

Etiopia

Koko valtakunta huutaa Jumalaa:

”Etkö lopultakaan oikeutta jaa

Emme kauaa enää jaksa odottaa”

Etiopia

Maailmojen huoli sinusta

Ei kai ole kovin aitoa

Samat kädet rauhaa ojentaa

Sekä myyvät aseet tappamaan

Näkisimpä sinut vielä nyt

Olet minuun muistot piirtänyt

Tuntisinko vielä Hosainan?

Entä tukkisillan Bateenan?

Omojoen kauneus myksitää

Sitä ei voi kuvat välittää

Öinen tähtitaivas värittää

Kullanhohtoon yön pimeän

Etiopia

Sinun kasvojesi uurteet syvenee

Sinun askeleesi vaivoin etenee

Käsissäsi toivo hupenee

Tulevaisuus pakenee

Etiopia

Koko valtakunta huutaa Jumalaa:

”Etkö lopultakaan oikeutta jaa

Emme kauaa enää jaksa odottaa”

Etiopia

- Markku Perttilä -

(laulu löytyy Jakarandan levyltä "Hey Wena!", 1999)

Vanha kouluni,
Hosaina, Etiopia 2012

Lahjakkaasti pussiin

Blogini tarkoitus on pitää asiat simppelinä ja välillä vähän vähemmän simppelinä. Kirjoitan itsestäänselvyyksistä, joita ei tule ajatelleeksi niin usein, kuin pitäisi. Idea kuitenkin on kirjoittaa jotain positiivista. Nyt en aio tehdä niin. Miksi? Koska en halua ja koska käytän blogin haltian oikeuttani ”rikkoa tätä, jos jokin asia alkaa ihan tosissaan minua nyppimään”. No nyt nyppii.  Minua nyppii se, että ihmisten mielipiteitä tuomitaan. Minua nyppii se, että jos uskon menninkäisiin, niin olen hullu. Eniten minua kuitenkin nyppii se, että ihmiset ovat kapeakatseisia ja ilkeitä. Suoraan sanottuna tyhmiä. Lukeudun itse tähän samaan kategoriaan – olenhan ihminen muiden joukossa-, joten on aivan turha tulla osoittelemaan sormella ja huutaa: ”Hähää! Itse tuomitset!”. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, ettenkö saisi hakata päätäni seinään ja nauraa päin tämän hullun maailman kasvoja.

Miettikää hyvät ihmiset, miettikää. Mikä on tämä ihmeellinen uskonsota, jota käymme virtuaalimaailmassamme? Vaikka nykyään ei noitia ja toisinajattelijoita poltetakaan roviolla, niin sanoilla seivästämistä harrastamme häikäilemättömästi. Ensin syytämme kirkkoa homojen hylkimisestä ja sitten hyökkäämme luomuruokaa syövien vegaanien kimppuun. Mikä yhteiskuntaamme vaivaa? Onko elämämme oikeasti niin köyhää ja tylsää, että viihdytämme itseämme toisinajattelijoiden mollaamisella? Onko oma itsetuntomme ja maailmankatsomuksemme niin hataralla pohjalla, että muut näkemykset pelottavat näin paljon?

Olemme kaikki ihmisiä. Jokaisella on sydän rinnassa ja aivot pääkopassa. Jos meidät avataan, niin näytämme samalta, oli ihonvärimme sininen tai oranssi. Jokainen haudataan samaan maahan ja jokainen juo samaa vettä, eikä sillä ole mitään väliä mihin uskoo – tai uskooko mihinkään.  Ja jos tähän aletaan tuomaan taivaat ja helvetit, niin… ettepäs ehdi! Se, mihin ihminen menee kuolemansa jälkeen on hänen uskonsa asia. Siihen en ota kantaa. Otan kantaa siihen, mitä se ihminen tekee kävellessään tämän maailman päällä hengittävänä lihaisen ihraisena kokonaisuutena, jonka aivoissa sähköimpulssit vievät viestiä siitä, mikä on totta ja mikä ei.  Siihen otan kantaa. Jokaisen ruumis maatuu. Sielu menee sitten jonnekin – jos siihen uskoo.  Ja saattaapa olla niin että menee siitä huolimatta, että ei usko.  

Niin, että ääripäät ovat typeryyden multihuipentuma eikä mikään, mikä tuomitsee toisen ihmisen – tai muun elävän olennon-, ole oikein. Syyttävät sormet katkaistaan ja tuomitsijat seivästetään sanojen terävillä keihäillä.  Meidän kaikkien sietäisi hävetä. Väitämme olevamme älykkäitä, mutta olemme kaikkea muuta.

Ja näin lopuksi heitän itseni lahjakkaasti pussiin sanomalla, että kaikkien pitäisi olla kanssani samaa mieltä. Ne ketkä eivät ole, ovat ajattelemattomia, sivistymättömiä ja juntteja.

Turhuutta on oravanpyörä

Pyörä pyörii ja pyörii

Pyörii ympäri kiivaasti

Ei se pyörä juoksemalla hidastu

Silloin se pyörii nopeampaa

Pyörä hiljenee kun itse hidastaa

Pyörä pysähtyy kun itse pysähtyy

Niin on maailman laita

Typerät ymmärtämättömät

Älkää antako jalkojenne juosta

Hidastakaa vauhtia

Pysäyttäkää hullu pyörä

Näännytätte muuten toisenne hengiltä.

-Ulla Huttunen- 

Huipulla tuulee eikä pilvien päällä voi istua

Jos juoksisin vuorelle korkealle

Hyppäisin siitä pilven päälle

Pilvellä tähtiin leijailisin

Palan taivasta rasiaani tallettaisin

Sitten olisin huolta vailla

Keskellä suurta avaruutta

Juoksen pitkin vuoren reunaa

Aurinko minulle taivaalla nauraa

En pääse kovin pitkälle

Väsyn pian matkalle

Kun hetken aikaa odottelen

Kohta kuun loistoa katselen

Kuu minua luokseen kutsuu

Saa jalkani uudestaan juoksuun

Juoksen vuoren huipulle

Huudan riemusta maailmalle

Vuorelta taivaalle katselen

Käsillä lentoon pyristelen

Lentää en mä osaakaan

Pilvetkin on höyryä vaan

Vaikka kurottelen kohti kuuta

En käteeni saakaan avaruutta

Kuu minulle päätään puistaa

Ja tuuli korvaani hiljaa kuiskaa:

”Et voi omistaa taivaita

Et tarttua pilven reunaan

Katsoa voit avaruutta

Ja tähtien hopeanauhaa”

Katson tähtiä ja hymyilen

Pääsin ylös asti

En tarvitse palaakaan taivaasta

En tähtiä rasiaani

- Ulla Huttunen –

Meren syvyyksistä taivaan korkeuksiin. Oletko koskaan kiivennyt vuorelle? Sellaiselle, jonka juurelta et näe huippua? Minä kiipesin kerran. Matka oli raskas ja uuvuttava, vaikka rinkkaani kantoi aasi ja kädessäni oli vain vesipullo. Polku oli kapea ja kivikkoinen. Ja todella jyrkkä. Matkalla ei pystynyt paljoa katselemaan maisemia – piti keskittyä jalan siirtämiseen toisen eteen ja hengittää. Kun pääsin vihdoin edessäni häämöttävälle tasanteelle, ei se ollutkaan vielä vuoren huippu. Oppaani salli sentään hetken levähdystauon ja sitten taas jatkettiin matkaa. Illan hämärtyessä saavuimme vihdoin huipulle. Ja uskokaa minua kun sanon: Huipulla todella tuulee.

Inhoan, pelkään ja rakastan korkeita paikkoja.  Pidän siitä tunteesta, kun menet jyrkänteelle ja sydän jättää lyönnin välistä. Päässä alkaa pyöriä ja on pakko istua, ettei menettäisi tasapainoaan ja putoaisi tyhjään.  Itku on herkässä, sillä ihan oikeasti pelottaa, mutta samalla tekisi mieli kiljua riemusta. Jyrkänteellä tuntuu kuin näkisi koko maailman. Tuuli on niin kova, että olisi helppo kuvitella sen jaksavan kannatella sinut korkeuksiin – ei se jaksa.

Yksi typerin vetoni ikinä oli kiivetä nämä portaat ylös.
Toisella puolen olisi ollut ehjät puuportaat.

Olen täysi jänishousu, kun on kyse korkeista paikoista. En uskalla hypätä edes kolmesta metristä altaaseen ja vuoristoradan kyydissä kiljun oikeasti kauhusta. Se on se jälkitunne, mikä saa minut menemään pahimpiin laitteisiin huvipuistoissa ja hiipimään ihan jyrkänteen reunalle. Tunne siitä, että olen hengissä.

Saman tunteen tavoittelu voi joskus saada meidät yrittämään liikaa. Kurkottamaan tähtiin, toivomaan kuuta taivaalta. Se on typerää. Itse syyllistyn tähän lähes päivittäin ja se onkin syy siihen, miksi yllä oleva runo mieleni sopukoista putkahti näytölle.

Olen äärettömän hyvä antamaan elämänohjeita muille ja vielä parempi olemaan itse noudattamatta niitä. Niinpä yritän nyt tässä antaa elämänohjeen itselleni: Ulla, älä ole typerä! Älä vaadi itseltäsi liikaa ja jätä kuu ja tähdet rauhaan – ne ovat kauniita juuri siinä, missä ne ovat. Noin.  

Euforisen tunteen saa helpoiten aikaan tekemällä jotain äärimmäisen vaarallista, kuten hyppäämällä kolmesta metristä altaaseen tai menemällä vuoristoradan kyytiin.

Tuon tunteen takana on tietysti pieni välittäjäaine nimeltään endorfiini.

Vuoren huipulle pyrkiminen on ihan järkevää, kunhan on tarpeeksi päättäväinen ja pakottaa itsensä laittamaan sen jalan toisen eteen. Huipulta vielä ylemmäs ei kuitenkaan kannata yrittää, sillä siinä käy väistämättä niin, että putoaa maahan. Ja jos ihminen putoaa korkealta maahan, hän kuolee tai vammautuu pahasti (riippuu miten tippuu, kuinka korkealta yms.) – sen sanoo jo järkikin.

Jutun idea? Varmaan se, että on parempi pitää tavoitteensa realistisena ja tuntea omat kykynsä. Ehkä sekin, että pyrkiessään huipulle on hyvä muistaa, kuinka kovaa siellä tuulee. Ja että pilvet ovat höyryä ja tähdet tosi kaukana.  Tärkein juttu on kuitenkin se, että muistaa aika-ajoin tehdä jotain hullua. Jotain sellaista, mikä pelottaa ja mistä selvittyään tuntee olevansa hengissä. Jos pelkää korkeita paikkoja, kuten minä, riittää kun menee jonkun kallion jyrkänteelle istumaan ja antaa jalkojen roikkua ilmassa. Jos on hurjapää, kannattaa kokeilla laskuvarjohyppyä tai hyppyä kymmenestä metristä altaaseen. 

Meren alla on sellainen maa

Meren alla on sellainen maa

Jossa aallot sua hellästi keinuttaa

Siellä sinistä on joka puolella

Ylhäällä, alhaalla

ja kummallakin sivulla

Valonsäde siellä tekee taikojaan

Ja saa kaiken ympärillä kimmaltamaan

Pienen pienet otuset

Keijut veden alaiset

Tanssivat kanssa kalojen

Kanssa meren hopearatsujen

Meren alla on sellainen maa

Jossa aallot sua hellästi keinuttaa

Siellä kuulla voi musiikkia outoa

Hiljaista unohdettua laulua

Laulu kuuluu vanhalle valaalle

Tuolle valtameren suurelle asukkaalle

Jota aallot hellästi keinuttaa

Matkallaan kohti ulappaa.

Laulu kertoo ihmeistä kummista

Otuksista oudoista ja hulluista

Meren alla on sellainen maa.

Missä aallot laulua keinuttaa

Missä keijut laulun kanssa tanssia saa

Missä kalat aalloilla ratsastaa

Ja missä valaat ikuisesti laulaa saa.

Meren alla on kaunis maa.

-Ulla Huttunen-

Ylitin itseni ja kirjoitin sitten runon. Runo syntyi muistosta:

Kuvittele paahtavan kuuma päivä. Kuvittele keinuva vene. Kuvittele itsellesi märkäpuku ja painavat laitteet selkääsi. Silmilläsi on sukelluslasit, jotka eivät enää höyrysty – olet hienosti sylkenyt niihin ja huuhdellut ne merivedellä. Hengität jo ihme kapistuksen kautta, josta ilma menee keuhkoihisi rahisevan kuivana. Kapistus on tietysti regulaattori ja happi tulee selässäsi painavasta pullosta. Kaikki on valmista. Kuulet ohjaajasi huudon three, two, one, go!

Kaadut selkä edellä suloisen viileään meriveteen ja hetken kaikki on pelkkää kuplaa ja räpylää. Lähdet laskeutumaan kohti tummansinisiä syvyyksiä. Paine päässäsi kasvaa ja joudut jatkuvasti puhaltelemaan sormet nenällä ilmaa korvistasi. Vihdoin olet siinä, keskellä valtavan suurta merta. Et näe pintaa etkä pohjaa. Näet vain kaikkialla sinisen eri sävyjä. Auringonvalo heijastuu pienen pienistä planktoneista, jotka kimmeltävät sähkönsinisinä kaikkialla ympärilläsi. Olosi on kuin kimallepurkissa. Tunnet sydämesi paisuvan jostain, mistä? – Rakkaudesta maailmaan? Onnesta, että olet siinä, että näet? Rauhasta? Ei. Sydämesi paisuu riemusta ja ihmetyksestä. Tajuat ensimmäisen kerran elämässäsi, miten pieni ihminen on.

Sukeltaessaan syvälle, on helppo kadottaa suuntavaistonsa. Sama minne katsot, joka puolella on vain merta – sineä. Menit ylös taikka alas, kaikki tuntuu hetken samalle. Vain kuplat, joita hengittäessäsi puhallat, kertovat missä on pinta. Se on äärettömän pelottavaa, mutta silti niin kiehtovaa.  Olemme niin mitättömän pieniä tässä maailmankaikkeudessa, että kaikki kinat, kateudet, halut ja surut tuntuvat turhilta. Miksi kuluttaa aikaansa moiseen kun voi keskittyä ihailemaan sitä maailmaa, missä elää? Keskittyä elämään elämää.

Meri, siinä on suuri ihme.

Tahtoisin sateenkaaren

Tahtoisin leikkiä tuulen kanssa ja kohota korkealle.


Tahtoisin palasen taivasta ja pilviä tyynyn alle.


Tahtoisin juosta kuin tuulispää ja löytää sinisen saaren


tai kiivetä korkean vuoren päälle ja omistaa sateenkaaren.


Tahtoisin tanssia metsässä ja rakentaa majan puuhun.


Tahtoisin saada myös hopealaivan ja purjehtia kuuhun.

-En tiedä-

Tahdomme paljon kaikenlaista. Osa tahtomastamme on järkeenkäypää ja osa taas täysin päätöntä. Tein itselleni listan kaikista niistä asioista, mitä tahdon. Ja supistin sen 10 asiaan, mitä halusin eniten – oli tahtomani järkeenkäypää tai ei. 

Ulla Tahtoo:

1. Päästä avaruuteen
2. Tietää, miten maailma loppuu
3. Tähtitieteilijäksi
4. Arkeologiksi
5. Meribiologiksi
6. Kirjailijaksi
7. Maailma parantajaksi
8. Maailmaympärysmatkalle
9. Sukeltamaan
10. Seikkailemaan

Aika järkevää, eikö? Tässä kävi niin, että kun olin saanut listani päätökseen, asioita oli noin 50. Huomasin poistavani ensimmäisenä kaikki konkreettiset tavara-asiat, kuten uuden pyörän ja MacBook Airin. Tämän jälkeen poistin kaikki rahaan liittyvän. En ehkä sittenkään halua miljonääriksi tai lisää palkkaa, jos pitää valita sen ja avaruuteen pääsyn välillä. En tietenkään ajatellut yhtään sitä, että rahalla ehkä saisi lennon avaruuteen. Tai voisi kertarysäyksellä parantaa maailmaa pikkuisen. Kun katson oikein tarkkaan, tajuan, että saisin monen tahtomani asian rahalla. Moneen muuhun taas (edes pikkuisen realistisiin), tarvitaan toista lempiasiaani – matikkaa. Tosi hauskaa.

Kuten arvata saattaa, matematiikka ei ollut sen enempää lempiaineeni koulussa kuin fysiikka tai kemiakaan. Biologia ja historia sen sijaan kiinnosti kovasti. No miksi en sitten lähtenyt lukemaan historiaa tai biologiaa? – Olin laiska. En jaksanut lukea pääsykokeisiin ja ajattelin lukion jälkeen, että haluan maailmanparantajaksi, joten valitsin sosionomi – tutkinnon. Pääsin sisälle ammattikorkeakouluun ja valmistuin lopulta. Ajattelin tekeväni sijaisuuksia muutaman vuoden ja jatkavani sitten opintoja yliopistossa – kunhan olisin ensin päättänyt miksi haluan.

En tee enää sijaisuuksia, enkä ole päättänyt miksi isona haluan.

Listastani hyppää esiin kaksi asiaa, mihin ei välttämättä tarvita niin suurta matikan osaamista tai hirveätä tukkua rahaa. Kirjailija – haaveeni ja seikkailu. Kirjailijaksi ryhtyminen vaatii hieman aikaa ja kärsivällisyyttä, sekä hyvää kirjoitustaitoa ja päättäväisyyttä. Ja sen kirjan. Tietysti tavallaan toteutan tuota haavetta kirjoittamalla tätä blogia ja pitämällä runosuoneni auki. Ehkä jossain vaiheessa se ajatus kirjallekin löytyy ja saan luotua jotain etäisesti tarinaa muistuttavaa. Sekään ei kuitenkaan takaa vielä mitään.

Seikkailu taas saa tässä kohtaa jo ihan uudenlaisen säväyksen mielessäni. Luen tällä hetkellä Esko Valtaojan Kaiken Käsikirjaa, minkä sisällöstä en kerro tämän enempää – saat lukea sen itse. Kirja on saanut minut ihmettelemään maailmaa uudestaan ja miettimään, miten helposti me aikuiset kangistumme kaavoihimme.  Unohdamme käyttää korviamme, silmiämme, nenäämme ja sydäntämme. Käytämme aivan liikaa suutamme. Jos yrittäisimme unohtaa kaiken oppimamme ja katsoisimme ympärillemme lapsen silmin, ehkä hoksaisimme jotain oleellista. Ehkä hoksaisimme, että maailma jatkaa pyörimistään, vaikka jättäisimme puhelimemme kotiin päiväksi. Ehkä hoksaisimme uudestaan sen, että kivi uppoaa joka kerta, kun sen tiputtaa veteen. Tai ehkä tuijottaisimme tähtiä uteliaina miettien, mitä ne oikeastaan ovat.

Seikkailuun ei tarvita muuta, kuin lämmintä vaatetta, termospullo ja kykyä kävellä ovesta ulos ilman mitään sen suurempaa syytä. Eikä se termospullokaan ole välttämätön. Ulos päästyään pitää lähteä kävelemään sinne, minne nokka osoittaa ja jatkaa kävelemistä, kunnes seikkailu tulee vastaan. Tämä ei välttämättä edes kestä kauaa, saatat nimittäin törmätä ensi askelillasi seinään – älä anna perikis. Käänny ja jatka matkaa, muista pitää silmäsi auki, ettet törmää seinään uudestaan – opi virheistäsi. Ennen pitkää tulet paikaan, joka on rauhallinen ja jossa haluat istua ja mietiskellä hetken. Pidä korvasi auki ja ole hiljaa – kuule, kuinka maailma huokaa. Takapuolesi saattaa kastua, tai puutua liiallisesta istumisesta, joten jatka matkaa – maailmassa on muitakin paikkoja. Jossain kohtaa seikkailuasi saatat törmätä uuteen esteeseen ja joutua palaamaan takaisin – älä hätäänny, aina löytyy uusi polku. Seikkaillessasi kohtaat erilaisia otuksia.  Osaa otuksista voi ärsyttää valitsemasi polku – pysy päättäväisenä. Oma polkusi on sinulle juuri se oikea. Lopulta tiellesi osuu otus, joka on valinnut saman polun kanssasi. Hetken kuluttua teitä voi olla useampia – et ole yksin.

Miten tämä liittyy asioiden tahtomiseen? Ei varmaan mitenkään, mutta monesti ne asiat, mitä eniten haluamme, on meillä jo. Emme vain tajua sitä. Usein myös tahtomissamme asioissa ei ole piirun vertaa järkeä. Jostain syystä senkin tajuaminen on hankalaa.

Siksi haastan sinuakin tekemään itsellesi oman ”Tahtoo” – listan ja supistamaan sen 10 asiaan. Saatat oivaltaa, että saadaksesi haluamasi, sinun pitää vain työntää nokkasi ulos kuplastasi, karistaa oletukset ja turhat pelot harteiltasi, ja astua pihalle. Tai sitten ei. Mistä minä sen tietäisin? Voihan olla, että kun avaat silmäsi haluillesi, oivallat, ettet oikeastaan edes tahtonut sitä, mitä kuvittelit haluavasi.  Tai sitten huomaat tehneesi toivelistan joulupukille. Oli miten oli, en usko, että työsi tässä kohtaa menee hukkaan.

Melkein meidän pihasta

alkaa suuri maailma:


Metsä pilven korkuinen,

lampi meren laajuinen.


Pihapolku koivikossa

 pian häipyy kadoksiin.


Kaarnavene lammikossa

 kelluu näkymättömiin.


Outo suuri maailma

 on heti portin takana.

-En tiedä-

Isille

ISÄ

Kuinka sinua kuvailisin,

jos yhdellä lauseella sen sanoisin?

Kutsuisin sinua turvaksi ja tueksi.

Jämeräksi kallioksi,

joka ei petä, ei horju.

Joka takanani seisoo,

eikä torju.

Haluat minua suojella matkallani.

Tahdot tieni tehdä helpommaksi.

Siksi sinuun luotan ja sinua kunnioitan.

Siksi sinua, isä, minä rakastan.

rakkaudella:

 tyttäresi

isänpäivänä

11.11.2007

Koska tänään on isänpäivä, on luonnollista, että kirjoitan isistä. Oma isäni on tällä hetkellä Etiopiassa, enkä pääse  hänen kanssaan juhlimaan. Niinpä juhlin isääni kirjoittamalla siitä, miten näen isyyden. Kirjoitin runon Isä junassa matkalla Jyväskylään. Minulla ei ollut isälle korttia eikä lahjaa, silti halusin kertoa, mitä hän minulle merkitsee. En ole ollut mikään maailman helpoin lapsi – asiat piti oppia kantapään kautta.  Ansiostani rakas isäni on varmasti saanut pari ryppyä lisää ja harmaita hiuksia, mutta se taitaa olla kaikkien isien osa.

Isyys, mitä se on? Isä on sellainen, joka tuo turvaa. Isä tukee rämäpäitään, oli elämän polku kuinka kapea, kuoppainen ja kivinen tahansa. Minulle tyttärenä isän tuki ja turva on ollut todella tärkeä. Isä on painanut mieleeni mallin siitä, millainen miehen kuuluu olla. Isä on näyttänyt minulle, että olen ihan hyvä juuri tällaisena, kuin olen.  

Kun äidiltä löytyy vastaus tunne asioihin, niin isä on kävelevä tietosanakirja. Tältä minusta ainakin tuntui pienenä, kun pohdin avaruutta, hoksasin painovoiman lait ja tajusin syy-seuraus-suhteet. Isä osasi vastata mieltäni askarruttaviin kysymyksiin.

Ala-asteella pohdin paljon maailmankaikkeutta ja elämää. Saatoin tuijotella tähtiä tuntikausia ja miettiä, tuijottiko sieltä joku minua takaisin. Isä opetti minulle, missä Otava on ja kuinka löydän pohjantähden. Haimme yhdessä kirjastosta tähtikartaston ja tutkailimme eri tähtikuvioita.

Isä herätti sisimmässäni pienen tutkijan, joka ei saanut tarpeekseen kaikista maailman ihmeistä. Minua häiritsi suunnattomasti, jos en heti ymmärtänyt jotain. Vielä enemmän minua suututti, kun sain tietää, ettei valonnopeudella kulkevaa avaruusrakettia ole olemassa.

Kun palasimme viimeiseltä kaudeltamme Etiopiasta Suomeen, meillä oli välilasku Roomassa. Saimme yhden päivän ajan ihmetellä Coloseumia, Vatikaania, Pietarin kirkkoa ja syödä oikeaa pizzaa. Pietarin kirkossa olin myyty. Se rakennus oli iso! Pietarin pottuvarvas oli siloiseksi asti silitelty ja joka paikassa oli toinen toistaan kauniimpia alttareita. Isä kertoi, että Pietarin kirkko oli niin iso ja sokkeloinen, että sen perusteelliseen tutkimiseen menisi ihmiselämä. Silloin törmäsin ensimmäistä kertaa omaan kuolevaisuuteeni. Minun elämäni ei riittäisi edes Pietarin kirkon läpikotaiseen tutkimiseen. Eläisin liian vähän aikaa. Ja minä halusin nähdä ihan kaiken elämäni aikana. Isäni kuitenkin lohdutti minua sanoen, että olen jo nyt nähnyt enemmän, kuin moni muu saman ikäinen tyttö – se lievensi kirvelevää mieltäni.

Nyt, toistakymmentä vuotta ja satatuhatta kokemusta myöhemmin yritän yhtä aikaa tuijottaa elokuvaa, kirjoittaa tätä tekstiä ja huomioida kissojani sekä sohvalla lojuvaa miestäni. Huomaan pohtivani isäni ja mieheni yhtäläisyyksiä ja eroja – hymyilen. Valitsin hyvin.

Onnen hetkiä,

löytöretkiä

Hyvää kuntoa,

myötätuntoa

Riemunhyppyjä,

naurunryppyjä

Pitkää mieltä,

viisasta kieltä

Vanhaa ja uutta,

elämän sankaruutta!

Positiivarit

Hyvää isänpäivää kaikki isit, vaarit ja isän osaa tekevät!

Te olette ihme.