Huipulla tuulee eikä pilvien päällä voi istua

Jos juoksisin vuorelle korkealle

Hyppäisin siitä pilven päälle

Pilvellä tähtiin leijailisin

Palan taivasta rasiaani tallettaisin

Sitten olisin huolta vailla

Keskellä suurta avaruutta

Juoksen pitkin vuoren reunaa

Aurinko minulle taivaalla nauraa

En pääse kovin pitkälle

Väsyn pian matkalle

Kun hetken aikaa odottelen

Kohta kuun loistoa katselen

Kuu minua luokseen kutsuu

Saa jalkani uudestaan juoksuun

Juoksen vuoren huipulle

Huudan riemusta maailmalle

Vuorelta taivaalle katselen

Käsillä lentoon pyristelen

Lentää en mä osaakaan

Pilvetkin on höyryä vaan

Vaikka kurottelen kohti kuuta

En käteeni saakaan avaruutta

Kuu minulle päätään puistaa

Ja tuuli korvaani hiljaa kuiskaa:

”Et voi omistaa taivaita

Et tarttua pilven reunaan

Katsoa voit avaruutta

Ja tähtien hopeanauhaa”

Katson tähtiä ja hymyilen

Pääsin ylös asti

En tarvitse palaakaan taivaasta

En tähtiä rasiaani

- Ulla Huttunen –

Meren syvyyksistä taivaan korkeuksiin. Oletko koskaan kiivennyt vuorelle? Sellaiselle, jonka juurelta et näe huippua? Minä kiipesin kerran. Matka oli raskas ja uuvuttava, vaikka rinkkaani kantoi aasi ja kädessäni oli vain vesipullo. Polku oli kapea ja kivikkoinen. Ja todella jyrkkä. Matkalla ei pystynyt paljoa katselemaan maisemia – piti keskittyä jalan siirtämiseen toisen eteen ja hengittää. Kun pääsin vihdoin edessäni häämöttävälle tasanteelle, ei se ollutkaan vielä vuoren huippu. Oppaani salli sentään hetken levähdystauon ja sitten taas jatkettiin matkaa. Illan hämärtyessä saavuimme vihdoin huipulle. Ja uskokaa minua kun sanon: Huipulla todella tuulee.

Inhoan, pelkään ja rakastan korkeita paikkoja.  Pidän siitä tunteesta, kun menet jyrkänteelle ja sydän jättää lyönnin välistä. Päässä alkaa pyöriä ja on pakko istua, ettei menettäisi tasapainoaan ja putoaisi tyhjään.  Itku on herkässä, sillä ihan oikeasti pelottaa, mutta samalla tekisi mieli kiljua riemusta. Jyrkänteellä tuntuu kuin näkisi koko maailman. Tuuli on niin kova, että olisi helppo kuvitella sen jaksavan kannatella sinut korkeuksiin – ei se jaksa.

Yksi typerin vetoni ikinä oli kiivetä nämä portaat ylös.
Toisella puolen olisi ollut ehjät puuportaat.

Olen täysi jänishousu, kun on kyse korkeista paikoista. En uskalla hypätä edes kolmesta metristä altaaseen ja vuoristoradan kyydissä kiljun oikeasti kauhusta. Se on se jälkitunne, mikä saa minut menemään pahimpiin laitteisiin huvipuistoissa ja hiipimään ihan jyrkänteen reunalle. Tunne siitä, että olen hengissä.

Saman tunteen tavoittelu voi joskus saada meidät yrittämään liikaa. Kurkottamaan tähtiin, toivomaan kuuta taivaalta. Se on typerää. Itse syyllistyn tähän lähes päivittäin ja se onkin syy siihen, miksi yllä oleva runo mieleni sopukoista putkahti näytölle.

Olen äärettömän hyvä antamaan elämänohjeita muille ja vielä parempi olemaan itse noudattamatta niitä. Niinpä yritän nyt tässä antaa elämänohjeen itselleni: Ulla, älä ole typerä! Älä vaadi itseltäsi liikaa ja jätä kuu ja tähdet rauhaan – ne ovat kauniita juuri siinä, missä ne ovat. Noin.  

Euforisen tunteen saa helpoiten aikaan tekemällä jotain äärimmäisen vaarallista, kuten hyppäämällä kolmesta metristä altaaseen tai menemällä vuoristoradan kyytiin.

Tuon tunteen takana on tietysti pieni välittäjäaine nimeltään endorfiini.

Vuoren huipulle pyrkiminen on ihan järkevää, kunhan on tarpeeksi päättäväinen ja pakottaa itsensä laittamaan sen jalan toisen eteen. Huipulta vielä ylemmäs ei kuitenkaan kannata yrittää, sillä siinä käy väistämättä niin, että putoaa maahan. Ja jos ihminen putoaa korkealta maahan, hän kuolee tai vammautuu pahasti (riippuu miten tippuu, kuinka korkealta yms.) – sen sanoo jo järkikin.

Jutun idea? Varmaan se, että on parempi pitää tavoitteensa realistisena ja tuntea omat kykynsä. Ehkä sekin, että pyrkiessään huipulle on hyvä muistaa, kuinka kovaa siellä tuulee. Ja että pilvet ovat höyryä ja tähdet tosi kaukana.  Tärkein juttu on kuitenkin se, että muistaa aika-ajoin tehdä jotain hullua. Jotain sellaista, mikä pelottaa ja mistä selvittyään tuntee olevansa hengissä. Jos pelkää korkeita paikkoja, kuten minä, riittää kun menee jonkun kallion jyrkänteelle istumaan ja antaa jalkojen roikkua ilmassa. Jos on hurjapää, kannattaa kokeilla laskuvarjohyppyä tai hyppyä kymmenestä metristä altaaseen.