Elämästäni

Minun elämäni

Aina taistelua

Minun elämäni

Valhetta ja vaikerrusta

Totuuden tuntu

Kadonnut, piilossa

Totuuden tuntu

Pirstaleina

Minun elämäni

Vangittu häkkiin kultaiseen

Minun elämäni

Kiedottu huntuun punaiseen

Oi kunpa voisin

Lentää vapaana

Oi kunpa voisin

Juosta tuulena

Minun elämäni

Vapaaksi päästä

Minun elämäni

Tie ulos näytä

En kestä.

- Ulla Huttunen -

Älä ahdistu. Ei tästä tekstistä ole tulossa sen enempää negatiivinen, kuin muistakaan. Kaikella on alku ja loppu. Niin myös tällä kirjoituksella ja sillä elämänvaiheella, mistä tänään kirjoitan. Kirjoitan nimittäin nyt itsestäni ja siitä, mitä olen oivaltanut. Ehkä se auttaa jotakuta, joka kamppailee elämän tyrskyissä ja etsii sitä kelluvaa puunpalaa, johon takertua – tai sitten ei.  Silti kirjoitan nyt tästä, koska päätin niin.

On aikoja, kun elämä potkii päähän ja sinne vyön alle, joskus myös suoraan kiukkusuoneen. On aikoja, kun tuntuu siltä, että tästä suosta ei pääse vaikka kuinka pyristelee – ei niin, lopeta pyristely, ota oksasta kiinni ja vedä itsesi rauhassa kuiville.  Näinä aikoina muistan isäni laukoman vitsin (josta on tullut koko perheen yhteinen vitsi): Vaikka kakki menis päin seiniä, niin älä anna perikis. – kiitos isi, olet ihana.

Niin, älä anna perikis. Aion nyt avata elämäni salaista arkkua sen verran, että pääsette kurkistamaan sisälle – kiinnostipa se teitä tai ei. Sillä ilman paskaa, ei ole ruusujakaan (juu on piikit, palaan niihin myöhemmin).  Kirjoitin tuon runon avioliittoni viimeisten väsyneiden askelten aikana. Silloin, kun olin juuri sanonut: ”Tahdon erota.” Tuo lyhyt lause sai aikaan aikamoisen tapahtumaketjun. Sellaisen, minkä tuloksena päädyin keuhkokuumeessa sairaalaan kahdeksi viikoksi.

Kun ihminen joutuu kynsin ja hampain pitämään kiinni totuudesta ja omasta järjestään, sitä tekee kaikkensa pysyäkseen kiinni elämässä.  Niin tein minäkin, kävin töissä, vaikka en saanut öisin nukuttua. Soitin isille joka aamu ihan vain varmistaakseni, että olihan ratkaisuni oikea. Totuus hämärtyi, mutta lähelläni oli ihmisiä, jotka pitivät minut pinnalla. Löysin kelluvan puun palasen. Yhtäkkiä olikin ihmisiä, joille olin tärkeä. Ihan puskista sain soiton ystäväni ystävältä, että hänellä on tyhjä huone – tule tänne asumaan. Elämäni vapautui kultaisesta häkistään. Pystyin taas hengittämään.

Sitten heräsin pahimpaan krapulaan, mitä olin ikinä kokenut. Olin keuhkokuumeessa. Ihan noin vain. Vietin ikuisuudelta tuntuvat kaksi päivää uuden huoneeni sängyn pohjalla. Jälleen apuun tuli ihminen, jonka kanssa en ollut juurikaan ollut aikaisemmin tekemisissä. Hän toi minulle särkylääkettä. Hän ja nainen, kenen luona asuin, veivät minut yksityiselle lääkärille. Tulehdus arvoni lähenivät 300. Muistan kysyneeni lääkäriltä:” Eikö joku viikko saikkua riittäisi?” – ilman ystäviäni, olisin mennyt piipaa-autolla teholle. Sen sijaan pääsin henkilöautossa ja apunani oli kaksi naista, jotka pommittivat Akutan työntekijöitä ja kertoivat heille nimeni ja sosiaaliturvatunnukseni – minä en niitä enää muistanut.

Se siitä. Olin teholla hetken ja pääsin sitten osastolle. Makasin sairaalassa toista viikkoa. Kyynärtaipeessani oli tippa, jolla kuivunutta kehoani nesteytettiin ja sain lääkettä tautiini. Kesti viikko, ennen kuin jaksoin nauraa tai puhua kokonaisia lauseita – olin hengittänyt puolikkaalla keuhkolla. Tautini oli raju. Lopulta pääsin pois. Isi haki minut Jyväskylään toipumaan. Sairaslomaa tuli kaksi viikkoa. Sen kahden viikon aikana uusi mies hiipi elämääni.

Syntymäpäivänäni, muutama viikko sairaslomani loppumisen jälkeen menin vanhan tuttuni kanssa oluelle. Siitä alkoi orastava parisuhde, josta nopeasti kasvoi vahva nuori puu.

Oi kunpa voisin

Lentää vapaana

Oi kunpa voisin

Juosta tuulessa

Pääsin lentoon, lensin Aasiaan. Juoksin seikkailuun sielunkumppanini kanssa ja solmu alkoi pikkuhiljaa aueta.  Rakastuin uudestaan ja peloistani huolimatta hyppäsin tuntemattomaan.

Ja mitä ruusun piikkeihin tulee – ne eivät satuta lähellekään niin paljon kuin luulisi.

Kuinka näin kävi?

Aivan yllättäen

Näin taas eteeni.

Aivan yllättäen

olin taas itseni.

Tätä odottaa en voinut.

Arvata en osannut,

että yllättäen onnen löytäisin

Tavata ihmisen voisin,

Joka rauhan ja tyyneyden

Keskelle vihan ja kaaoksen

Toisi kanssa ymmärryksen

Ja loppumattoman rakkauden

Kun kaiken tän hyvän

opin vastaanottamaan.

Kun sallin sen kaiken

Rakkauden ja ymmärryksen

Hyväksynnän ja arvostuksen.

Miten sen kaiken ansaita voisin?

Kuinka olen arvon ja kunnioituksen

Yllättäen saanut silmissä ihmisten?

Pelkään tän kaiken olevan valhetta vaan

Et kohta mä kaaokseen herätä saan.

Huomata ihmisten silmistä:

Sen kamalan tuomion

Sen pelon ja pinnallisuuden.

Et oikeesti kukaan ei ymmärtää voisi

Mun mielen liikkeitä

Mun tuhansia ajatuksia.

Mun tunteita ja niiden ailahteluita

En herännyt ole kuitenkaan

Kaaokseen niin kamalaan.

Vaan heräsin todellisuuteen ihanaan.

Mis’ tajusin miten paljon mua rakastetaan.

Ei onni tullutkaan materiasta,

Ei ruuasta, ei kaiken kontrolloinnista.

Onni tulikin sielunkumppanuudesta.

Sudesta, rinnallani vaeltavasta.

 - Ulla Huttunen -

Tehtävä sinulle: Kerro rakkaillesi, että rakastat heitä. Ihan jokaiselle erikseen. Sinulla on ihmisiä ympärilläsi, jotka välittävät. Ja se on kaunista. Se on oma ihmeensä.