Mistä se ajatus sitten lähti

Hiljaisuus 

Hiljaisuus on haltia hieno, 

sininen käärö kainalossa 

pehmeä ja vieno 

Näetkö, miten haltia tanssii 

hiljaa, ilmassa ihan, 

pyörii ja levittää mattoaan 

ympäri koko pihan 

Ohut ja kuultava on se peitto, 

hauras sen jokainen tikki 

- pienikin turha ja tyhjä sana 

saa haltian harson rikki 

Siis ollaan hiljaa. 

Vain kuunnellaan, 

miten hiljaisuus heittää verhojaan. 

Hän on haltia, hyvin hieno, 

niin pehmeä ja vieno

 – Hannele Huovi – 

Löysin tämän runon erään päiväkodin iänikuisen vanhasta laulukirjasta. Olin juuri valmistunut ja vietin ensimmäistä kesäpäivystystäni paahtavan kuumassa helteessä, hiostavissa tiloissa täysin pihalla siitä, mihin suuntaan elämäni ottaisi seuraavat askeleensa. Päästäkseni ajattelemasta päätöksiäni - mennyttä myrskyisää avioliittoani ja uutta orastavaa suhdettani – ryhdyin keräämään lasten runoja, loruja ja laulunsanoja ympäriltäni.

Punakantinen Kiroileva Siili- vihkoseni kulki kaikkialle kanssani. Sen sivuille alkoi pikkuhiljaa kerääntyä kasa vanhoja ja uusia lirutuksia, sanaleikkejä ja puhuttelevia runoja. Hannele Huovin Hiljaisuus oli näistä puhuttelevista runoista sellainen, jota lukiessa mielen valtasi haikea onni. 

Tarkoitukseni oli tehdä kokoelmastani lorupussi, joka kulkisi mukanani aina niihin ryhmiin ja päiväkoteihin, missä milloinkin olin sijaisena.

Tietysti tässä projektissa kävi kuten minulla yleensä – se jäi kesken. Onnistuin käsin piirtämään kolme lorukorttia ja virkkaamaan yli puolet punaisesta lorupussistani, johon piti tulla helmikoristuksia ja purppurainen vuori. Kiroileva Siili – vihkoni unohdin lipastonlaatikon pohjalle kahdeksi vuodeksi. Myrskyisä avioliittoni sai pisteen, kun tuomio avioerosta kolahti postilaatikkoon. Ja orastavasta parisuhteestani tuli vahva taimi, nuori puu, jonka taipuisilla oksilla saatoin rauhassa istua ja katsella menneisyyttäni, itkeä suruni ja suunnitella tulevaa - olla minä.

Viikko sitten syystä, jota ei ole, käteeni osui nuhjuinen punakantinen vihko, jonka kannessa siili karjuu ”EI KUULU SULLE!” Avasin vihon ja selailin sen sivuja hymyillen. Osa runoista on omiani, osa muiden. Punakantisen vihon jälkeen löysin toisen, keltaisen vihon, jonka sivuilla komeili omia rustauksiani. Osa niistä ei kestä päivänvaloa lainkaan, osa ehkä vähän.

Kolmannen runovihkoni löytymisen jälkeen päässäni alkoi muotoutua ajatus: mitä jos alkaisin kirjoittamaan blogia? Kaksi aikaisempaa yritystäni kuihtuivat kasaan mielenkiinnon puutteen ja punaisen langan sotkeutumisen takia. Nyt minulla oli – ainakin omasta mielestäni – sotkeutumaton punainen lanka blogilleni. Runot. Omat runoni, lasten lorut ja puhuttelevat runot. Niistä halusin kirjoittaa ja niitä halusin tuoda myös muille luettaviksi. Miksi ei? Lasten lorut ja runot pitävät sisällään niin mutkatonta elämän filosofiaa ja ylläpitävät positiivista asennetta, että niitä lukiessaan tulee väistämättä hyvälle mielelle. Ja minä jos joku tarvitsen lisäkimmoketta positiiviseen ajatteluun. Olen hyvin stressaavaa tyyppiä ja otan helposti maailman murheet harteilleni. Murehdin turhasta ja ajattelen liikaa. Maailma on niin täynnä epäoikeudenmukaisuutta, katastrofeja ja silkkaa ajattelemattomuutta, että niitä ajatellessaan on vaikea nähdä tasaisen harmaiden pilvien hopeareunuksia.

Hiljaisuus, Siis ollaan hiljaa. Vain kuunnellaan--, shh… Maailma on kaunis.

Se on täynnä ääniä, mitä ei kuule osaamatta ensin itse hiljentyä.

Shh, kuuntele, mitä muilla ihmisillä on sanottavanaan. Kuuntele kunnolla ja ehkä kuulet jotain hyvinkin tärkeää. Sulje silmät ja hengitä. Kuule omat sydämenlyöntisi – sinä elät.

Kuule omat ajatuksesi, kuule sisimpäsi ja anna sen puhua. Kuule luonto ympärilläsi. Myrskytuulen humina puiden oksissa. Lumen hento laskeutuminen maan syliin. Kuule meren aallot rantakalliolla. Nauti maailmasta, sillä se on ihme.

Se runo ja loru, se on jo meissä, 

Sen vaan on päästävä irti. 

Se loru on siinä kun hengitämme 

Sisään ulos 

Ihan rauhallisesti 

Tai sydän lyö 

Ja pumppaa pumppaa 

Niin kuin runoa tai humppaa 

Me kävelemme ja siinä on rytmi 

Me juoksemme ja siinä on ryhtmi 

Me aivastamme ja yskimme 

- ja kaikessa on rytmi 

- Hannele Huovi -

P.s Tämän piti olla tässä, mutta kielioppi asiat jäi vaivaamaan pientä mieltäni. Punkantinen vai punakansinen? Kumpaakin käytetään kirjoituksissa, mutta kumpi on se oikea?

huom: päädyin nyt tuohon punakantiseen. Toisin ajattelijat saavat pitää mölyt mahassaan :)