Isille

ISÄ

Kuinka sinua kuvailisin,

jos yhdellä lauseella sen sanoisin?

Kutsuisin sinua turvaksi ja tueksi.

Jämeräksi kallioksi,

joka ei petä, ei horju.

Joka takanani seisoo,

eikä torju.

Haluat minua suojella matkallani.

Tahdot tieni tehdä helpommaksi.

Siksi sinuun luotan ja sinua kunnioitan.

Siksi sinua, isä, minä rakastan.

rakkaudella:

 tyttäresi

isänpäivänä

11.11.2007

Koska tänään on isänpäivä, on luonnollista, että kirjoitan isistä. Oma isäni on tällä hetkellä Etiopiassa, enkä pääse  hänen kanssaan juhlimaan. Niinpä juhlin isääni kirjoittamalla siitä, miten näen isyyden. Kirjoitin runon Isä junassa matkalla Jyväskylään. Minulla ei ollut isälle korttia eikä lahjaa, silti halusin kertoa, mitä hän minulle merkitsee. En ole ollut mikään maailman helpoin lapsi – asiat piti oppia kantapään kautta.  Ansiostani rakas isäni on varmasti saanut pari ryppyä lisää ja harmaita hiuksia, mutta se taitaa olla kaikkien isien osa.

Isyys, mitä se on? Isä on sellainen, joka tuo turvaa. Isä tukee rämäpäitään, oli elämän polku kuinka kapea, kuoppainen ja kivinen tahansa. Minulle tyttärenä isän tuki ja turva on ollut todella tärkeä. Isä on painanut mieleeni mallin siitä, millainen miehen kuuluu olla. Isä on näyttänyt minulle, että olen ihan hyvä juuri tällaisena, kuin olen.  

Kun äidiltä löytyy vastaus tunne asioihin, niin isä on kävelevä tietosanakirja. Tältä minusta ainakin tuntui pienenä, kun pohdin avaruutta, hoksasin painovoiman lait ja tajusin syy-seuraus-suhteet. Isä osasi vastata mieltäni askarruttaviin kysymyksiin.

Ala-asteella pohdin paljon maailmankaikkeutta ja elämää. Saatoin tuijotella tähtiä tuntikausia ja miettiä, tuijottiko sieltä joku minua takaisin. Isä opetti minulle, missä Otava on ja kuinka löydän pohjantähden. Haimme yhdessä kirjastosta tähtikartaston ja tutkailimme eri tähtikuvioita.

Isä herätti sisimmässäni pienen tutkijan, joka ei saanut tarpeekseen kaikista maailman ihmeistä. Minua häiritsi suunnattomasti, jos en heti ymmärtänyt jotain. Vielä enemmän minua suututti, kun sain tietää, ettei valonnopeudella kulkevaa avaruusrakettia ole olemassa.

Kun palasimme viimeiseltä kaudeltamme Etiopiasta Suomeen, meillä oli välilasku Roomassa. Saimme yhden päivän ajan ihmetellä Coloseumia, Vatikaania, Pietarin kirkkoa ja syödä oikeaa pizzaa. Pietarin kirkossa olin myyty. Se rakennus oli iso! Pietarin pottuvarvas oli siloiseksi asti silitelty ja joka paikassa oli toinen toistaan kauniimpia alttareita. Isä kertoi, että Pietarin kirkko oli niin iso ja sokkeloinen, että sen perusteelliseen tutkimiseen menisi ihmiselämä. Silloin törmäsin ensimmäistä kertaa omaan kuolevaisuuteeni. Minun elämäni ei riittäisi edes Pietarin kirkon läpikotaiseen tutkimiseen. Eläisin liian vähän aikaa. Ja minä halusin nähdä ihan kaiken elämäni aikana. Isäni kuitenkin lohdutti minua sanoen, että olen jo nyt nähnyt enemmän, kuin moni muu saman ikäinen tyttö – se lievensi kirvelevää mieltäni.

Nyt, toistakymmentä vuotta ja satatuhatta kokemusta myöhemmin yritän yhtä aikaa tuijottaa elokuvaa, kirjoittaa tätä tekstiä ja huomioida kissojani sekä sohvalla lojuvaa miestäni. Huomaan pohtivani isäni ja mieheni yhtäläisyyksiä ja eroja – hymyilen. Valitsin hyvin.

Onnen hetkiä,

löytöretkiä

Hyvää kuntoa,

myötätuntoa

Riemunhyppyjä,

naurunryppyjä

Pitkää mieltä,

viisasta kieltä

Vanhaa ja uutta,

elämän sankaruutta!

Positiivarit

Hyvää isänpäivää kaikki isit, vaarit ja isän osaa tekevät!

Te olette ihme.